Nyt se on käsillä, vuodenpituisen projektin viimeinen viikko. Kaappien koluamisen, lipastojen järjestelyn, laatikoiden asettelun maalilinja häämöttää. 265 tavaraa on valittu ja täytetty niillä about kahdeksan banaanilootaa, kolme ikea-kassillista ja lukematon määrä nyssäköitä ja myssyköitä. Jotain sieltä täältä lahjoitettu kavereille, monta lastia kirjaston kierrätyshyllyyn ja kirppareille. Ja roskiin tietty. Löytyihän sieltä arkistojen aarteista aika monta kassillista puhdasta roskaa.
Ja silti: muuttuiko mikään? Otin vastaparin kuvalle, jolla aloitin blogini tasan vuosi sitten. Kuva näyttää siltä kuin se olisi otettu samana päivänä, ei juuri mitään näkyvää muutosta. Aina vaan kaappi täynnä roinaa, aina vaan sama muikkeli sieltä seasta kurkistelee.
Mutta tietysti asiat ovat muuttuneet. Annoin pois tuon paidan joka oli vuosi sitten yllä, pois tuon lampun ja tyynyn ja monet muut roinat jotka hyllyltä roikkuu. Löysin paremmat paikat niille jotka jäivät jälkeen, tuokin lamppu on nykyään äidin keittiössä. Ylähyllylle on ilmestynyt meditaatiotyyny. Olen laihtunut pari kiloa (mitä ei huomaa koska vuoraan itseni aina niin valtavilla vaatteilla). Ja ennen kaikkea saanut tunteen kontrollista, saanut tunteen saavutuksesta kun pitäydyin suunnitelmassani kokonaisen vuoden.
Ja tärkein muutos noiden kahden kuvan välillä on tietysti tuo hymy. Olen kuluneen vuoden aikana hymyillyt valokuvissa estottomammin kuin ennen. Yleensä kun näen otoksia itsestäni käynnistyy pään sisäinen kriitikko: "onpas paksut posket, onpa vino suu, onpa pöljän näköinen eukko, jne jne". Mutta pakko myöntää, että näiden hymykuvien kohdalla naamani näyttää aika hauskalta. Kun eihän tuollaista onnelista höhlää tee mieli kritisoida. Iloisuus on parasta kosmetiikkaa. En ollut sitäkään aiemmin hoksannut vaan koitin esittää kaunista suu mutrussa.
Mutta pysytään vielä aikaansaadun muutoksen konkretiassa ja käydään läpi hiukan tarkemmin mitä roinakuuri kodissamme aiheutti. Tein tällaisia ennen/jälkeen -kuvakollaaseja. Olisin saanut muutoksesta näyttävämmän rajaamalla kaaoksen pois tai lavastamalla tilannetta hiukan, mutta päädyin sitten realismiin. Jälkeen-osio edustaa siis puhtaasti kotimme nykyistä tilaa eli sitä statusta jossa hyllyt pysyvät enempiä siivoilematta.
 |
| Työhuoneen kaappi: okei, roinan määrä ei näytä huomattavasti vähentyneen (vaikka se on!), mutta tärkein pointti on järjestyksessä. Nykyään kaikki taidetarvikkeet, paperit, askarteluhommelit ja roinat ovat samassa osoitteessa. Ylähyllyllä on pelkästään valokuvia, sen alla kontaktimuovit ja kuumaliimat, sitten hiukan sekalaisessa kokoonpanossa paperia ja maaleja ja alimpana lisää paperia. Ei ehkä maailman esteettisintä, mutta toimivaa. |
 |
| Kirjahylly: tästä muutoksesta olen aika ylpeä, sillä aiemmin kaappi oli aivan totaalinen kaaos. Oli hyvä idea kerätä kaikki romaanit yhteen paikkaan (taidekirjat on erikseen). Tuli sellainen minikirjasto. Tätä kaappia katselee nykyään kyllä ilolla! |
 |
| Työhuoneen levyhylly: tärkeimpänä pointtina epämääräisten kasojen poistuminen. Tavaraa on nykyään sen verran, että kaikelle on about oma paikka. Ja alttarin saapuminen arkipäivään on iso juttu. Raivasin myöskin alahyllyn sille taideprojektille, joka on parhaillaan vaiheessa. Nyt siellä on sarjakuva- ja lastenkirjaluonnoksia. |
 |
| Keittiön laatikko: yksi asuntomme kauhukohdista, se paikka johon vaan syytää roinaa heti kotiin päästyään. Ei se nyt vieläkään tyhjä ole, mutta vähän vähemmän kauhistuttava. Taatelilaatikot tuovat lokeromaisuutta. |
 |
| Makuuhuoneen laatikko: toinen horror-piste. Tämä kyllä tyhjeni kerta kaikkiaan, päästään jo vähän KonMari-fiilikseen. Oikein ihmettelen kun avaan laatikon nykyään: eihän siellä ole enää mitään! Ja tuostakin osa turhaa. Olisi oikeastaan pitänyt laittaa tuo Maxin pelilaitekin pois, kun se sammuilee kesken käytön. Mutta jätetään jotain ensi kertaan. |
 |
| Paljon sitä lähti. Uskomatonta miten kahteen huoneeseen ja keittiöön saattoikin mahtua kahdeksan banaanilaatikollista, pari ikeakassillista ja lukemattomia nyssyköitä turhaa! |
Olisipa mukava osata sanoa jotain hienoa, kun on viimeinen Minimalistin maanantai kyseessä. Pitäisi nyt lanseerata seuraava proggis tai uhota lopettavansa kokonaan. Mutta en minä tiedä. En tiedä aloitanko heti perään uutta. Tämä järjestelmällisyys on tehokasta mutta raskasta myös (vaikka jossain vaiheessa siirryinkin julkaisemaan maanantai-blogia tiistaina... tai keskiviikkona). Toisaalta en meinaa lopettaakaan, sillä lopulta kuluneen vuoden tärkein anti ei ollutkaan siivoamisessa vaan kirjoittamaan oppimisessa. Ja siinä ihanassa palautteessa, jota olen ystäviltä ja sukulaisilta saanut. Monet ovat vaivautuneet kertomaan kuinka näitä jorinoita on mukava lukea ja kannustaneet tekemään lisää. Jokainen rohkaiseva sana on kallis jalokivi, jonka talletan visusti sydämeeni. On maailman suurin lahja saada kuulla antaneensa ajattelemisen aihetta, ehkä jopa iloa arkeen.
Kirjoittamista en jätä. Olen todella syttynyt huomaamaan kuinka tärkeää se minulla onkaan. Ja kuinka se on todellista minimalismia, niin kuin meditaatio-opettajani kanssa kerran juttelin. Kirjoittaminen on syvällisesti immateriaalista, raapustuksia paperilla, pään sisäistä puhetta. Hänkin kannusti minua jatkamaan kirjallista polkua mikäli minimalismi kiinnostaa.
Jotenkin aihetta sivuten:
Olen palannut taas aamusivuihin. Vaasasta palattuani olen kirjoittanut kolme sivua heti sängystä nousun jälkeen (siis ennen aamupalaa, ennen mitään muuta) ja alan pikkuhiljaa päästä taas siihen nautinnolliseen kirjoittamisen flowhun, jossa hetkellisesti pistäydyin joskus viime syksyn aikaan. Kun sanat tulevat omalla painollaan ja rytmillään, eikä tarvitse yrittää mitään. Katselee vaan vierestä sitä ajatuksen virtaa ja ihmettelee, että kuka siinä onkaan äänessä. Tänä aamuna pohdin kuluneita vuosia ja sitä mistä tällä hetkellä unelmoin. Koitin päästä sen ytimeen mitä tässä nyt seuraavaksi haluaisi tehdä. Ei siis blogissa vain, vaan elämässä, kaikessa.
"Aina kun tuskailen Maxille etten tiedä mikä minun elämästäni pitäisi tulla ja saavutanko koskaan unelmiani, kysyy Max että mitä unelmani sitten ovat? Mitkä ovat ne saavutukset, joiden puuttumista pidän potentiaalisen epäonnistumisena?
Koulusta valmistumisesta on nyt viisi vuotta. Jos elämä etenee 5-7 vuoden aikakausissa, niin saattaa olla että yksi on nyt loppumassa. Elämän ensimmäiset 7 vuotta ovat kiireistä aikaa, ei niistä paljon edes muista. Silloin oppii elämään, olemaan, puhumaan, tekemään, oppii olemaan ihminen. Sitten alkaa koulu. Ala- ja yläaste, heti perään lukio - siinäpä kaksi 7 vuoden episodia putkeen. Aikaa jolloin identiteetti rakentuu, itsenäistyminen tuo tuskaa, taidot ja heikkoudet käyvät selvemmiksi, ystävyyssuhteita muodostuu, ensirakkaus, etäisyyttä vanhempiin, omillaan olemista, tulevaisuuden suunnittelua.
Taidekoulu oli oma ajanjaksonsa. Se toi mukanaan täysi-ikäistymisen, ammatti-identiteetin, oman paikan yhteiskunnassa, taiteilijuuden, ensirakkauden menetyksen, uuden rakkauden, vaihto-opinnot, äidin sairastumisen. Ne kuusi vuotta kasvattivat paljon. Selkeää etenemistä, selkeitä välietappeja ja tavoitteita. Opettajia ja kollegoita ympärillä. Laitoselämän loppumetrit, 7-vuotiaana sisään ja 24-vuotiaana ulos. Aikamoinen putki.
Ihmekö jos maailma tuntuu sen jälkeen kaoottiselta ja epävarmalta. Yhteisö katoaa, aikataulut katoavat, samoin tavoitteet, rutiinit, opettajat, tuet, kaikki se jonka mukaan tottui opintoputken aikana elämään. Opiskelijastatus katoaa ja uusi onkin sitten työtön. Sitä tuntee jossain sisimmässään, että siinä missä opiskelijuus on täynnä toivoa ja lupausta, on työttömyydessä lähinnä epäonnistumisen stigmaa. Sitten vaan odottelee ja ihmettelee kissanpentuna lemmikkikaupan ikkunassa. Toivoo kelpaavansa johonkin. Pelkää katoavansa jos ei pian löydä jotain omaa.
Lopulta töitä alkaa pikkuhiljaa ropista. Alkaa tutustuminen siihen mikä se huolella opiskeltu ammatti todellisuudessa onkaan, mitä on aikuisuus, mitä omillaan oleminen, freelancerius. Ympärillä ystävät muuttavat muotoaan koulukavereista isiksi ja äideiksi, menevät naimisiin ja tekevät lapsia. Sukupolvilinkki hajoaa lopullisesti: laitoksessa kaikki tapahtui kaikille tismalleen samalla aikataululla. Kaikki me olimme syntyneet samana vuonna, kaikki käyneet läpi samat välietapit. Valmistumisen jälkeen ihmiset katoavat maailmalle. Vasta silloin on todella omillaan.
Sain itsekin kokea muodonmuutoksen, mutta se liittyikin sairauteen. Luulin kohtaavani elämän ja tulikin kuolemaa (jälkeenpäin ajateltuna melko loogista, eihän ole toista ilman toista). Kaikki nuoruuden itseriittoisuudella kyhätyt hiekkalinnat katosivat hetkessä. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin aikani rajallisuuden. Ymmärsin epäonnea, elämän arvaamattomuutta, sitä alkoi mielessään luopua kaikesta ihan vaan varmuuden varalta.
Mutta sitten sitä jäikin henkiin eikä toivuttuaan tiennyt onko vanhempi vai nuorempi kuin ikätoverinsa. Vanha siinä, että on käynyt ennalta maistamassa luopumisen tuskaa. Nuori siinä ettei ole muuttunut äidiksi, ei oman alansa ammattilaiseksi, ei vastuunkantajaksi tai edes aikuiseksi. Viimeisestä viidestä vuodesta olen ollut puolet taidekoulusta valmistunut untuvikko ja puolet syövästä toipuva raajarikko. Ihmekö jos on heiveröinen olo välillä, ne on vaikeita titteleitä. Etäinen muisto siitä kuinka joskus olikin niin varma kaikesta, sellainen luottava, kaukaisuuteen katsova. Nyt ei uskalla edes tukkaa kasvattaa jos tuleekin uudet sytot ja vietäisiin sekin vähä.
Kuitenkin tuntuu, että alan pikkuhiljaa toipua. Olen viimeisen vuoden aikana vaivihkaa rakentanut itselleni jotain uutta identiteetin kaltaista. Se on vasta sellaista kokoonkyhättyä romumetallia, ajopuuta ja sekalaista rojua, mutta muoto alkaa vähä vähältä hahmottua. En ole enää se viiden vuoden takainen, vaan joku aivan toinen. Nyt tämä uusi minä pitäisi ottaa käyttöön, työntää se autotallissa rakennettu lentohärveli jyrkänteen reunalle. Mutta minä yhä epäröin. En uskalla luottaa vielä, vaikka pieniä testiajoja tässä on jo tehty. Olisiko näytönpaikka?
Siihen minun unelmani liittyvät. Että tulisi se näytönpaikka, että näkisin mikä tämä nykyinen muotoni onkaan. Näen ympärilläni muotonsa löytäneitä, mutta mikä minä olen? En jaksa enää olla mikään vanha minä. Ehkä tämä konkretisoituu työhön ja omaan paikkaa yhteiskunnassa. Jotenkin tämä liittyy maailmalle aukeamiseen, ettei enää olisikaan olemassa vain itseään varten.
Niin, siihen se unelma liittyy. Että löytäisi oman tapansa olla muitakin kuin itseään varten. Tulla äidiksi taiteensa, työnsä kautta. Saada aikaan jotain, jonka voi jakaa toisille.
Pian on aika työntää se rämisevä, nitisevä lentohärveli jyrkänteen reunan yli ja testata
kantaako ne siivet."
358. MUSTA PAITA
Periaatteessa ihan ok, mut tylsä. Mulla on edelleen aivan hitokseen kaiken maailman huppareita ja svetareita. Ei ihminen ehdi käyttää niin montaa.
359. DAVID BOWIE -HUPPARI
Ostin kirpparilta Devari Bowari -teepaidan ja ompelin kuvan hupparin selkään. Ei kuitenkaan tullut paljon käytettyä. Lyhythihainen huppari ei jotenkin passaa meitsille.
360. REISITASKUHAME
Käytin lukioaikana paljon. Niistä ajoista on jo muutama vuosi...
361. PIPO
Äidin kutoma pipo, joka kastuttuaan venähti muodottomaksi. Kelpaisi jollekin rastapäälle.
362. LAATIKKO
Tässä pahvilootassa olen vuosien ajan säilyttänyt kynsilakkojani. Tässä vuoden mittaa loota pikkuhiljaa tyhjeni. Ja tajusin etten edes tykkää koko boxista. Mikä ihmeen Goebel?
363. KIETAISUNEULE
Tämä tummanvihreä neule on ollut kaapissani varmaan 13 vuotta. Muistan kun hyvä ystävä joskus kehui, että sopii minulle hyvin. Se kommentti jäi päähän sellaiseksi mantraksi, etten raaskinut heivata kauhtanaa aiemmin vaikkei tule käytettyä.
364. KAULAHUIVI
Huiveja kerääntyy naulakon ylähyllylle ikään kuin huomaamatta. Kun on vaan yksi kaula, niin ei kai niitä ihan lukemattoman paljon tarvitse.
365. KANGASKASSI
Tässä se nyt on, vuoden viimeinen roina. Ei mikään ihmeellinen, ei mikään grande finale. Vähän väkisin keksitty, mikä tarkoittaa sitä että 365 oli juuri tarpeeksi. Kaapit kevenivät turhasta taakasta, mutteivät kuitenkaan täysin tyhjenneet. Jäljelle jäi tärkeät ja pari vähemmän tärkeää.
Juuri sopivasti.
Täs on aika paljon kaikenlaista. Niin kuin äidin muutto, jota tehtiin kymmenen tuntia eilen. Mutta saatiinpahan hoidettua, uusi kämppä tuntui miellyttävän mammaa kovin ja siitä tuli hyvä mieli.
Mutta älä huoli Max, joka aamu juon kahvini tästä mukista johon painatin hassuimman lapsuuskuvasi toissajouluna. Musta tää kuvamuki on maailman paras juttu! Pitäiskö teetättää itsestäkin tällanen? Vai onks se outoa? Tuleeks siitä sellanen viba niin ku meil olis lapsi vaik ei oo?
